Niinkin negatiiviseen sanapariin kuin ”mikä mättää” sisältyy suuri määrä voimaa. Yhteisötaiteilijan työssä minulla oli tapana lähteä liikkeelle siitä, että löydetään ympäröivästä maailmasta särö tai jopa railo, johon muidenkin olisi hyvä kääntää katseensa. Lyhyt kirjoitustehtävä otsikon aiheesta paljasti usein osallistujien elämästä tiukkojakin kehittämiskohteita.
Epäkohdan esiin kirjoittaminen, sen pukeminen kohtaukseksi ja kohtauksen eläväksi tekeminen, vaikka vain kahden ihmisen lukemana, tekee ihmisen kokemuksesta totta. Jotain sellaista, jota voidaan tarkastella ja jonka pohjalta miettiä: entäs sitten? Mitä asioita pitäisi tapahtua, jotta tämä epäkohta tulisi korjatuksi? Yllättäen erilaisia tunteita herättävä sanapari onkin johtanut ratkaisujen etsintään.
Nykyaikaisissa organisaatioissa henkilöstöä, sidosryhmiä ja jopa asiakkaita halutaan kuulla enemmän liiketoiminnan ja organisaatioiden kehittämisessä. Palvelumuotoiluprosessissa sukelletaan asiakkaan maailmaan ja koetetaan päästä selville siitä, miten asiakasta voisi palvella paremmin. Ihmiskeskeisyys huomioi jokaisen työntekijän merkityksen liiketoiminnan tulokselle.
Nuorten kanssa toimiessani kirjoituksissa nousi esiin usein pelko tulevaisuudesta ja epävarmuus ammatinvalinnasta, paineet menestyä, tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi ja se, miten pahaa kouluruoka on. Minkälaisia kirjoituksia työelämässä olevat ihmiset, tai yritysten asiakkaat kirjoittaisivat? Uskallan väittää, että vastauksissa näkyisi pettymyksen ja turhautumisen tunteita. Niissä näkyisi raot ja railot rakenteissa ja organisaatiokulttuurin heikoimmat lenkit. Niissä olisi henkilökohtaisia toiveita, samanlaista nähdyksi ja kuulluksi tulemista kuin mitä ihmisyyteen kuuluu hyvin nuoresta pitäen.
Listaa voisi jatkaa pitkälle, mutta se ei olisi mielekästä. Myöskään kirjoituksissa itsessään ei olisi mitään mieltä, ellei niille tekisi jotain. Kerron pienen tarinan, jossa kirjoituksia ruvetaan käsittelemään tilaisuudessa, jota voisi kutsua vaikka työyhteisöteatterin työpajaksi. (Nimitys on hoopo, ja sen voi mielessään muuttaa esimerkiksi Tsädääm-pläjäykseksi.)
Ohjaaja pyytää osallistujia lukemaan omat tekstinsä, mutta siten, että oma teksti annetaan jonkun toisen luettavaksi. Kun tekstit on luettu ääneen, ohjaaja kehottaa ryhmäläisiä etsimään teksteistä mahdollisuuksia draamaan, esimerkiksi ihmisten väliseen ristiriitaan. Tekstien tilanteissa olevia henkilöitä analysoidaan ja heistä rakennetaan hahmokuvaukset. Hahmokuvauksessa olennaista on, että henkilöllä on jokin motivaatio toimia ja toiminnalla on jokin suunta. Motivaatio voi olla vaikka ”tarve noudattaa johtoryhmän ohjeistusta” tai ”asiakas on aina ykkönen”, ja toiminnan suuntana ”ajaa organisaatiomuutos läpi” tai ”palvella asiakasta mahdollisimman hyvin”. (Draamassa pitää hieman kärjistää.)
Tekstien ja kohtausten joukosta karsitaan ne tilanteet, joiden käsittely ei johda mihinkään rakentavaan, kuten esimerkiksi säätila, hierarkiassa samalla korkealla statuksella olevien valtataistelut tai syrjintää vahvistavat tilanteet. Työskentelyssä keskityttään niihin tilanteisiin, joissa henkilöhahmoilla on mahdollisuus muuttaa toimintaansa. Eri teksteistä nousseita hahmoja voidaan törmäyttää siten, että vastakkaiset toiminnan suunnat törmäävät.
Kirjoittaen, improvisoiden ja eläytyen hahmot voisivat ottaa elävät muodot ihmisissä, jotka heitä esittävät. Esittäminen ei tarkoita teatterilavojen näyttelemistä: se riittää, että ymmärtää, mikä oma motivaatio on, ja toimii sen mukaisesti. Pienilläkin toimilla saattaa piirtyä kuva tutusta hahmosta: joku saattaa nähdä lavalla itsensä tai tunnistaa pomonsa. Kohtauksen jälkeen mietitään yhdessä, olisiko jompikumpi hahmoista – usein väärinkohdeltu – toimia toisin. Ratkaisuehdotusta kokeillaan, ja katsotaan, muuttuiko mikään.
Kokonaisuuden päätteeksi osallistujat reflektoivat havaintojaan ja miettivät, ovatko esiinnousseet tilanteet ja toiminnan mahdollisuudet todenmukaisia. Ohjaaja kehottaa tarkastelemaan tilanteita myös omassa arjessa. Kuvitteellisten kohtausten tarjoama suoja on antanut mahdollisuuden harjoitella muutoksen tekemistä omassa toiminnassa: voisiko harjoiteltuja asioita hyödyntää myös ihmiskeskeisen kulttuurin rakentamisessa?
Työpajan jälkeen osa osallistujista ajattelee, että koko homma oli turhaa leikkimistä, johon ei pitäisi käyttää aikaa, kun voi tehdä töitä. Osa puolestaan piti toimintaa virkistävänä ja oivalluttavana, hauskanakin. Ohjaaja jää pohtimaan, millaisia osallistumisen kokemuksia työpaja tuotti, ja lähettää palautekyselyn osallistujille ja keskustelee organisaation yhteyshenkilön kanssa työpajan tuloksista.
Kenties kertomani tarina on tulevaisuuden tapa tukea organisaatiomuutosta ihmiskeskeisessä organisaatiokulttuurissa. Taide tukee tutkitusti työntekijöiden terveyttä ja hyvinvointia ja luovat menetelmät auttavat ihmistä osallistumaan omaan yhteisöönsä. Jokaisella ihmisellä on oikeus taiteeseen ja kulttuuriin osana hyvää elämää (#sataminuuttiataidetta.) Ei ole mitään syytä, miksei taide voisi olla myös osa erilaisten organisaatioiden toimintaa.