Työni on useimmiten ollut sitä, että tehtäväni on pitää ”langat käsissä” – olin sitten koordinatiivisissa tai ohjauksellisissa tehtävissä. Iloitsen siitä, että esimerkiksi ohjattujen harrastuksien parissa voin keskittyä osallistumiseen, ohjaaja kertoo kyllä, mitä pitää tehdä.
Kyselin Twitterissä ja LinkedInissä, onko muilla tällaista tarvetta olla luvan kanssa osallistuja. Pari henkilöä ainakin tunnisti itsensä: Annu koki olevansa projektipäällikkö kaikilla elämänaloilla, Tuijan kanssa päädyimme keskustelemaan osallistujan roolin antamista mahdollisuuksista ja vastuusta.
”Lupa osallistua” on ollut mielessäni, kun olen pyrkinyt jäsentämään fasilitointia ja sen ulottuvuuksia keskusteluissa eri ihmisten kanssa. Olen pyrkinyt kiteyttämään fasilitoinnin ydinolemusta tavoitteellisen ryhmäprosessin ohjaamisena, ja fasilitaattorin roolia sisällön kannalta neutraalina työskentelyn vetäjänä.
Fasilitaattorin tehtävänä on siis mahdollistaa osallistuminen. Tärkeäksi taidoksi siinä nousee kuuntelemisen taito: se, että keskittää huomion osallistujan ajatuksiin ja suuntaa oman toiminnan siihen, että osallistujat löytävät parhaan mahdollisen ratkaisun.
Kun prosessi on hyvin fasilitoitu, tuntee osallistuja luvan osallistua ja tehdä. Joillekin ihmisille lupa on tärkeä: sen avulla voi keskittyä siihen, mitä tilaisuudelta tai työskentelyltä haluaa saada irti. Osallistuja voi valita osallistumisensa tavan oman tavoitteensa puolesta: joskus on mukavampi olla tarkkailija, toisinaan verkostoituja ja joskus liikkeelle paneva voima.